Eräänä syyskuisena päivänä näin ikkunastani suuren perhosen liihottelevan pihalla. Hiippailin ulos kameran kanssa ja sain perhosesta napattua muutaman kuvan, kun se nautti auringosta männynrungolla.
Miten upea ja juhlallinen tuo perhonen oli! Sydän ilosta pomppien seurailin sen liitelyä pihalla. Tunsin kiitollisuutta, että sain katsella sen kauneutta, ihan oveni edessä.
Netistä opin, että kyseessä on perhonen nimeltä Suruvaippa. Nimi tuntui ensin jotenkin harmilliselta. Suruvaippa. Ihan kuin joku murheellinen, säälittävä laahus. Kyseessä on enemmänkin kunnioitusta herättävä olento, kuninkaallisessa värityksessään ja olemuksessaan. Nimestään huolimatta Suruvaippa näytti nauttivan elämästään ja kantavan itsensä keveästi ja ylväästi.
Perhonen toi mieleeni ihanan englanninkielisen sanan grace. Sille ei jostain syystä ole kunnollista suomenkielistä vastinetta. Se käännetään kai armoksi, mutta eihän se sitä tarkoita. Mielestäni grace on enemmänkin jotain sellaista kuin sädehtivä ylväys, tai tarkemmin iloa ja kiitollisuutta sädehtivä ylväys. Miltäs kuulostaa?
Ihminen (tai perhonen), jota sana grace kuvastaa on mielestäni sisäistänyt oman upeutensa ja ilmentää sitä olemuksellaan. Heh. Siinäpä haastetta itse kullekin.
