Elämän vertaaminen kuolemaan ei kuulosta järin elämäniloiselta aiheelta, mutta sitä se silti pohjimmiltaan on. Joten kerron. Näin tässä eräänä yönä unta, että pieni tyttäreni kuoli.
Tunsin unessa elävästi surun ja kaipauksen tunteet. Murehdin sitä, että pikkusiskolla ei enää ole
isosiskoa. Päällimmäiseksi nousi tunne, että olisinpa hellitellyt häntä
enemmän, ollut lähellä, iloinnut täysillä hänen seurastaan. Muistelin hänen
hauskoja sanomisiaan.
Onneksi se oli vain unta. Kun aamulla heräsin, katsoin
kuitenkin tytärtäni eri silmin. Tosiaan, nythän minulla on mahdollisuus tehdä
kaikki tuo. Nähdä kunnolla lapsen ainutlaatuisuus, nauttia tästä yhteisestä
kokemuksesta, olla läsnä. Nyt kun me elämme.
Sitä juuri on parhaimmillaan tietoisuus kuolemasta: se
terävöittää elämän kokemuksen. Havahtuminen elämän rajallisuuteen saa
olennaisen nousemaan kirkkaammin esiin. Mihin oikeasti haluan
keskittyä, millä tavalla haluan elämän kokea? Kuolema muistuttaa elämän lahjasta.
Tämä kehoni on jonain päivänä eloton. Nyt minulla on tämä
mahtava, elävä keho, jonka kautta voin aistia ja kokea tätä maailmaa. Voin
liikkua ja tanssia, tuntea lumituiskun kasvoillani. Voin katsella puita ja
kosketta toista ihmistä. Miten haluan tämän kokea?
