En ole varsinaisesti talvi-ihminen. Lumi sinällään on ihana elementti, mutta sitten kun sitä tulee ja tulee... Paksu kerros peittää maan, on hämärää ja kylmää, värit katoavat. Kaupan päälle vielä toistuva kolaaminen ja ainainen jännäys siitä, millä pelillä saa kaksi pikkulasta puolentoista kilometrin päähän päiväkotiin ilman autoa. Joskus on kelejä, että mikään peli ei liiku eteenpäin. Onneksi aika harvoin.
Ja kuitenkin. Onhan minun annettava kunnianosoitus hohtavan valkealle lumihiutaleelle. Yksittäistä hiutaletta jaksaisin ihailla vaikka miten. Siinä se on rukkasen päällä, pieni vesipisara kiteytyneenä ainutlaatuiseksi kukkaismuodoksi. Loputtoman ihmeellistä.
Etenkin näin kevättalven auringossa säihkyvä lumikerros on puhdistavaa katseltavaa. Se muistuttaa minua yksinkertaisuuden merkityksestä. Ollapa oma mieleni ja tietoisuuteni yhtä selkeä ja kirkas kuin talviauringon valossa hohtava hanki. Ollapa yhtä sädehtivä kuin ainutlaatuisena kimaltava lumitähtönen. Ja sitä minä juurikin voin olla.
