Lampulta toiselle, näkymättömässä maisemassa

Pimeä aika on siinä mielessä kiehtovaa, että ulkona liikkuessa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kulkea seuraavaa valoa kohti. Hämärässä ei erota kuin sen, mitä lamppu valaisee tietyltä alueelta. Kaikki muu jää näkymättömiin. 

Kun on menossa uuteen suuntaan elämässä, olo on vähän kuin hämärässä hapuilisi. Maisema on tunnistamaton ja polun voi nähdä vain seuraavalla etapille asti, jos sinnekään.

Mielessäni on pitkään pyörinyt varmuuden teema. Mitä on olla varma jostain? Onko se sitä, että määränpään näkee kirkkaasti ja koko maisema on valaistu? Vai riittääkö varmuudeksi sekin, että tunnistaa haluavansa johonkin suuntaan ja lähtee kulkemaan sinne päin, tietämättä mihin päätyy? 

Olen tullut siihen tulokseen, että täydellisen varmuuden tavoittelu on illuusio. Se on useimmiten tapa jarruttaa itseä, jatkaa odottelua.  Varmuuden odottaminen voi olla järjen ääneen naamioitunutta vastustusta, uuteen astumisen pelkoa. 

”Aloitan sitten, kun näen asiat kirkkaasti." "Lähdenpä tästä eteenpäin, kun tiedän, mitä todella haluan.” Tuttuja tarinoita minulle. ”En ole ihan varma, mikä on oikea tie, joten jatkanpa tässä odottelua.” Right.

Totta on, että usein asiat vaativat kypsyttelyä ja rakentumista. Ei tarvitse rynniä eikä säntäillä. Mutta jos odotan, että kaikki on kristallinkirkasta ennen kuin lähden liikkeelle, saan todennäköisesti odotella aika pitkään. Ja mitä odotan? Sitä, että salama välähtää ja valaisee koko maiseman, ja äkkiä tiedän mitä teen, minne menen ja miten kaikki tapahtuu? 

Omalta kohdaltani olen vähitellen hyväksynyt sen, että varmuus parhaasta ratkaisusta ei välttämättä iske salaman lailla. Sen sijaan voin kyllä kuunnella kuiskauksia sydämestäni. Voin antaa itseni tunnustella vastauksia siihen, mitä haluan ja mikä kiehtoo, ja sitten lähteä steppailemaan siihen suuntaan.

Pakko hyväksyä, että määrittelen itse, mikä minulle on riittävän varmaa ja mikä ei. Katulamputkin sytytän polun varrella itse. Aikamoinen vastuu. Ja vapaus!

Otan pieniä askelia sillä perstuntumalla, joka tuntuu itselleni oikealta, vaikka en vielä tiedä, mihin se johtaa ja miten asiat avautuvat. Lienee sekin varmuutta, että tunnistaa minne päin tai millä tavalla tallustaa. Tai minne ei ainakaan halua. 

Vaikka välillä yhä toivon, että varmuus iskisi jumalallisen näyn lailla, niin myönnän myös pitäväni siitä näkymättömästä maisemasta. Että elämällä ja ihmeillä on tilaa tapahtua, omalla arvaamattomalla tyylillään. 

Kiviterapiaa

Koko syksyn on mieleni tehnyt kirjoittaa kivistä. Tarkemmin ottaen kivien koskettamisesta. Sen lisäksi, että kivet ovat äärettömän kauniita, niitä on myös aivan ihana silittää ja pidellä käsissä.

Saanko esitellä kivimeditaation! Kerää (esimerkiksi meren rannalta) käteen sopivia, sileähköjä kiviä. Yksikin riittää.Istu mukavasti, hengitä syvään ja rauhallisesti. Sulje silmäsi ja pitele kiveä käsissäsi. Samalla kun hengität, tunnustele kiven pintaan, tunne sen paino ja muoto kädessäsi.

Ihme juttu. Kivessä on rauhoittavaa ja maadoittavaa voimaa. Kiven koskettelu auttaa keskittymään hetkeen ja ohjaa pois mielestä. Jos nyt ihan villiksi heittäydyn, niin väitän, että kivestä huokuu lempeyttä. Samalla on helpompi tuntea lempeyttä myös itseään kohtaan.

Toimii ainakin minulla, kun vain malttaisin pysähtyä useammin kiviterapian äärelle.

Aivan kohta maa on roudassa, nyt lienevät käsillä tämän vuoden viimeiset hetket keräillä ja ihailla kiviä. Muutamia hyviä terapiakiviä on hyvä saada varastoon talven ajaksi.

P.S Kivien kanssa voi myös kylpeä! Vesi + kivi = ihana yhdistelmä. Vähän merisuolaa joukkoon ja olo on kuin rentoutuneella merenneidolla.

Vau mikä väri!

Siis oikeesti, miten VOI olla noin intensiivisen ja  kirkkaan keltainen väri. (Vaikka eihän se tietenkään kuvassa näytä samalta kuin luonnossa.) Tämä lehti hyppäsi eteeni tänä aamuna, enkä voinut olla tarttumatta siihen. Ja niitähän riittää. Mistä tuota pigmenttiä tulee?

Tällainen syvä keltainen edustaa puhdasta voimaa ja energiaa. Paradoksaalisesti lehti, joka tuota väriä kantaa, on itse viesti luopumisesta ja hiipumisesta. Ikään kuin se haluaisi leimahtaa vielä hetken kirkkaana ja kauniina ennen päätymistään elämän kiertokulun maadoitusprosessiin.

Lehti, minä arvostan tätä esitystä. Olet kuin kirkasvalolamppu, luonnon ihmeellinen taideteos.

Se haikea tunne

Ihmeellistä, miten pitkään aurinko on hellinyt meitä, lämpöäkin on riittänyt. Kesä on toden totta venyttänyt itseään kiitettävästi, pohjoisen asukki kumartaa. Olen imenyt itseeni valonsäteitä ja nauttinut olemisen  helppoudesta. Kesä on kepeyttä, siristeleviä silmiä, paljaita varpaita. Huolettomia neuletakkeja t-paidan päällä.

Silti mieleen hiipii se haikea tunne. On jo syyskuu, kesän aika on vääjämättä ohi. Lämmin suvi pistetään nyt pakettiin ja kaivetaan villasormikkaat esille. Ihmetellään sienissä asuvia toukkia.Syksyssä on oma taikansa. Se edustaa uusia värejä, maadoittavia tuoksuja, eri kulmaan vääntyvää valoa.

Silti huomaan, että etenkin pienten lasten myötä syksy ja talvi hirvittävät aiempaa enemmän. En voi olla ajattelematta, että edessä on haastavien pukemisrituaalien ja vaikean liikkumisen kausi... Grrrrr.

Mutta hei, nyt on vasta alkusyksy, ja mitä kaunein sellainen. Aurinko säteilee, tuulee, muutama keltainen lehti leijailee maahan. Kaikki aikanaan ja nyt on nyt, sanoi pottu kun pataan joutui. Ihailen värejä. Ripustan pyykit pihalle kuivumaan, kun vielä voin.

Ota iisisti, sanoo sade

Vaikka blogini nimessä mainostetaan sateen ropinaa, niin tämä on ensimmäinen kirjoitus, jossa kyseinen elementti pääsee esiin. Kesäkin on ollut suhteellisen kuiva. Mutta nyt SATAA. Ropisee. Sataa kuin suihkusta jo toista päivää.

Aiemmin pohdin lempituoksujani. Äänimaailmasta puhuttaessa sateen ropina kattoa vasten on yksi lemppareistani. Rauhoittavasti ja tasaisesti naputtava äänimatto, johon yhdistyy ränniä pitkin valuvan puron lorina.

Sadepäivä on helposti sellainen "ei tartte kohkata" -päivä. Ulkona ei tee mieli touhuta ja ylimääräistä liikkumista paikasta toiseen tulee vältettyä. Kostea ja harmaa sadepäivä ohjaa levollisuuteen. Saa luvan kanssa vähän kääriytyä sisäänpäin.

Pihan pikkulinnut tosin eivät moisesta kääriytymisestä piittaa. Ikkunasta seuraan, kun ne tanssivat ja lennähtelevät puusta puuhun suihkusta piittaamatta. No, ruokahan niiden on hankittava, satoi tai paistoi. Mutta minä nautin hissuttelusta ja haen itselleni kupin kuumaa teetä. Tilitilitom.

Kukoistuksesta, luovuudesta ja hallinnasta

No niin, tähän on tultu. Aloitin tämän blogin lähes vuosi sitten näillä samaisilla jackmannii-kärhöillä, ja nyt ne kukoistavat jälleen, entistäkin upeampina ja runsaslukuisempina. (En muuten ole varsinainen puutarhatyyppi, vaikka teksteistä sellaisen kuvan voikin saada. Omaan vain pikkuruisen rivitalopihan, joka sekin on enimmäkseen valmiiksi istutettua mallia.)

Mutta asiaan. Kevättalvella nirhin koko pensasaidan pohkeen tasolle ja mietin, jäikö aita lopullisesti ihan kaljuksi. Mutta sieltä on puskenut uutta kasvustoa vaikka millä mitalla ja erityisesti nämä kuninkaallisen näköiset kukkaset näyttivät vain innostuvan leikkauskäsittelystä.

Tämän todettuani aloin pohtia kukkien kasvatuksen olemusta, joka ainakin omalta kohdaltani on välillä aika paradoksaalista. Yritän nimittäin jo toista vuotta kasvattaa muutamaa auringonkukkaa ja näköjään varsin epäonnisesti. Otin vielä projektiin symbolisen lähestymistavan, sillä opin, että oman luovuuden kukoistaminen on kuin kukkien kasvatusta: istutat siemenen, hoivaat, kastelet ja rakastat, ja sieltä se kukinto upeana aukeaa.

No eipä auennut. Auringonkukat kasvoivat pituutta, mutta eivät ehtineet kukkia ennen syksyn kylmiä. Otin sen henkilökohtaisena epäonnistumisena. ;-) Ja huonolta näyttää tänäkin kesänä, vaikka oikein esikasvatin taimia. Tällä hetkellä tilanne käsittää mm. epävarmoja ja osin kaatuneita varsia (on kyllä tuettu) ja ötököiden jyrsimiä lehtiä. Nuppuja ei näy. Kuvastaako tämä sitä puolta luovuuttani, joka ei millään pääse kukoistukseensa?

Ja sitten ovat nämä kärhöt, jotkaa nirhittiin pensasaidan ohessa maan tasalle ja jätettiin oman onnensa nojaan. Ja voilá, nehän kukoistavat ja leviävät täydellä innolla.

Mitä tästä voin päätellä? Luovuuden kukka ei avaudu kontrollin ja odotusten alaisena. Kukoistaminen vaatii vapautta ja pientä yllätyksellisyyttä. Luovuus kasvaa siellä missä sen sallitaan avautua ja ilmaista omalla tavallaan, omassa virrassaan.

Hidasta vähän, kesä!

Viimeistään juhannuksen tienoilla se iskee: ymmärrys siitä, että kesä kiitää taas ohitse tuhatta ja sataa. Tekee mieli tarttua aikaa olkapäästä, pysäyttää sen vääjäämätön liike. Jotta mitään ei jäisi kokematta kesän ihanuudesta.

Tuntuu, että Kesällä on hirmuinen kiire. Ensin toukokuussa luonto suorastaan räjäyttää itsensä eloon. Kaikki kasvaa ja kukkii kuin viimeistä päivää. Kesäkuussa moni kukka on jo kukkinut ja linnunpoikaset jättäneet pesänsä. Suvea on silti vielä puolet edessä.

Kun kesän alkua odottaa ja odottaa, niin odotusmoodi jää helposti päälle. Pitää oikein ravistaa itseään hereille: KUKKUU! Se on nyt. Mene ihminen ulos pyörimään siinä apilapellossa. Tämä odotusilmiö pätee elämään yleensäkin. Herätys: se on muuten nyt, se elämä.

Tästä alkaa kypsymisen ja keräämisen kausi. Kesä siirtyy näkö- ja hajuhavainnoista mauiksi ja ihmisen sisälle. Mansikoita ja kermavaahtoa. Lipstikkakeittoa. Ruohosipulia. Ehkäpä se hidastaa kesän vauhtia, kun sitä sulattelee elimistönsä kautta.

Lempituoksuja

Huumaava syreeni, makea tuomi... vai sittenkin ikisuosikkini, salaperäinen kielo? Kesäilma oikein tihkuu kiehtovia, tajunnanräjäyttäviä tuoksuja. Voisin vain nuuhkia nuuhkimistani ja antaa aistieni kellua ilmavirrassa kukkean hajumaailman siivin. :-)

Ajankohta saa minut pohtimaan lempituoksujani. Hajuvesiä käytän harvoin ja niissäkin suosin keveitä mutta särmikkäitä kukkaistuoksuja. Luonnossa syreeni ja kielo kamppailevat kärkisijoista, ja tietysti ruusunen.

Kukkien lisäksi kesä on täynnänsä maanläheistä ja ah niin ihanaa nuuhkittavaa, kuten vastaleikattu nurmi ja freesi ilma iltasella kesäsateen jälkeen. Meri, koivu, nuotio... mitä vielä? Ai niin, ulkona kuivatettu pyykki.

Pienet auringot

Tunnustan, että toukokuu on lempikuukauteni. Se on mitä kauneinta puhkeamisen ja kukkimisen aikaa! Siksi on suorastaan surku, etten ole tänä ihanimpana aika ehtinyt juuri bloggailemaan. Elämääni on ilmestynyt uutta kiirettä, ihan mukavaa sellaista, mutta koetan nyt saada myös tallennettua hehkeitä kesätunnelmia tänne.

Tämä ilonkipinä menee toukokuun pienille auringoille, voikukille, nurmen ihanille keltaisille voinapeille. Siis voiko olla iloisempaa kukkaa? Ja sitkeämpää, sanovat tähän turhautuneet puutarhurit. Minä en raaski edes leikata nurmikkoa siitä kohtaa, missä kasvaa voikukkaniitty. Kukkikoot, paistakoot pikku auringot. Saksin ne sitten myöhemmin vaikka käsin.

Kuka minä olen päättämään, mikä kukka joutaa leikkuriin ja mikä on kyllin arvokas kukkimaan pihallani? Pieni hippi sisälläni on sitä mieltä, että jokainen kukka on ihme. Nauran yhdessä voikukkien kanssa ja sytytän oman aurinkoni. Peace!

Maaginen musiikkielämys

Kävin tänään aamulla konsertissa. Istuin auringon lämmittämälle kivelle ja kuuntelin valossa kylpevää, keväistä metsää. Huh huh, mikä riemukas kakofonia, maailman kauneinta musiikkia.

Toukokuisen metsän täyttää käsittämätön sirkutus, vihellys ja raakunta. Sieltä täältä kuuluu kevyttä pulputusta ja taivaalta lennähtelee lokkiparven kiekaisuja. Ja mikä hienointa, aina sopivin välein sävellyksen kruunaa tikan taianomainen rummutus. Tikkoja on lähimetsä pullollaan. Niitä jopa viuhahtelee ohi punainen paita loistaen.

Ehkä tämä voisi olla olemassaoloni tarkoitus: istua vaan kivellä ja imeä tätä metsän ihmeellisyyttä itseeni. Ommmm. Äh, nyt joku mustarastas tulee hämmentämään juuri löytynyttä elämän tarkoitustani. Se väittää, että minun pitää laulaa omat lauluni ja säveltää oma konserttini. Pah. No okei.

Kevään ensimmäiset

"Äiti, äiti! Mä näin kevään ensimmäisen perhosen! Se oli keltainen."
Mahtavaa, olen nähtävästi onnistunut tartuttamaan pian nelivuotiaaseen esikoiseeni luonnon tarkkailemisen ilon. Siellä se kaaliperhonen lepattelee pihalla, auringon lähettiläs. Ja ensimmäisistä takapihalle avautuneista krookuksista on kohkattu pari päivää. Tyttö myös haluaa kuvata kukkia, tulee siinäkin äitiinsä.

Innostunut yleisö on siis taattu, kun kerron nähneeni eilen illalla ketun. Se onkin kyllä aika harvinaista. Keväällä sitä osaa paremmin katsoa jokaista näyttäytyvää yksityiskohtaa uusin silmin, lapsen silmin. Kevät on ihmeitä täynnä. Tänään on bongattu myös kevään ensimmäinen kimalainen ja punarinta.

Huhtikuinen hopeatarjotin

Pelkäänpä, että olen kohta varsinainen April’s fool, kun alan todella teolla höpöttää kevään puhkeamisesta ja esiin nousevista krookuksista. Mutta ei voi mitään, se on menoa nyt. Purot lirisevät jo kiitettävästi, vaikka lunta on vielä kosolti maassa.

Rakas ystäväni antoi minulle eilen tärkeän muistutuksen. ”Älä mieti, mihin pitäisi pyrkiä. Mieti sen sijaan, mitä haluat antaa itsellesi.”  Voilà! Sehän kääntää koko kuvan. Toisin sanoen, sen sijaan että jää kiinni etsimisen ja löytämisen ikiliikkujaan, voikin keskittyä vastaanottamaan.

Siihen kyllä huhtikuu on otollista aikaa. Lahjoja on tarjolla oikein hopeatarjottimella: aurinkoa, keväthullujen lintujen viserrystä ja esiin punkevaa elämänvoimaa. Olo on äveriäs, hymyilyttää.

Pala selkeyttä

Häikäisevä kevätaurinko paljastaa sumeilematta kaiken. Varjoihin kätkeytyneet möröt menettävät suojansa. Lävistävää valoa eivät pääse pakoon pölypallot, tekemättömät työt eikä olminkalpea olemus.

Mutta minä en halua pakoon. Haluan kirkkautta. Olen kyllästynyt lymyilemään varjoissa ja verhon takana. Sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. Näin on. Tevetuloa kevään valo!

Olen ottanut tavakseni antaa selkeydelle tilaisuuden joka päivä, jos vain mahdollista. Olen hetken rauhassa, hengitän. Sitten annan sisäisen selkeyden äänen tulla esiin. Se on herkkä ääni, pikemminkin tunne. Se on kirkkaus, joka pääsee esiin, kun ajatusten sumuverho työnnetään hetkeksi sivuun. Tadaaa!

Koska kaikkea ei voi eikä tarvitse nähdä kirkkaasti heti, on selkeyttä annosteltava pala kerrallaan. On luotettava siihen, että tämä annos selkeyttä on just hyvä johtotähti tässä kohtaa. Sitten toivon mukaan huomaa, että selkeyden ääntä kuuleekin koko ajan helpommin. Jos vain uskaltaa. :-D

Kevät on oikukas rakas

Nyt sen kai voi jo julistaa: rakastan kevättä! Joka vuosi tarkkailen innosta pinkeänä auringon lisääntyvää näyttäytymistä ja mahdollisesti madaltuvaa lumikerrosta. Linnut lirkuttavat puissa täynnä uutta elämänriemua. Kun mittari nousee nollan yli, hihkun riemusta. Lumi muuttuu vedeksi, kohta maa paljastuu, jeee!

Mutta eihän tässä tietenkään ole koko totuus. Kevät on oikullisuutensa vuoksi joskus varsin vaikea rakastettava. Etenkin maalis- ja huhtikuu paljastavat kevään petturiluonteen.  Aurinkoinen nollakeli voi muuttua parissa tunnissa hyytäväksi lumimyräkäksi.  Lumen alta paljastunut märkä asvaltti onkin tuossa tuokiossa hengenvaarallinen luistinrata.

Tämä aamu avautui kylmänä ja huikaisevan aurinkoisena. Nyt lämpötila on nollassa ja ilma sakeana lumipyrystä. Soutaa, huopaa. Mutta kevät, en voi sille mitään, aina vaan avaan sydämeni sinulle yhtä ilolla ja luottavaisena. Välillä hymy hyytyy, mutta so what.

Eihän kukaan rakas toimi odotusten mukaisesti. Eikö todellinen rakkaus ole pyyteetöntä hyväksymistä? Joten kevät, senkun oikuttelet. Kyllä se aurinko jossain vaiheessa voittaa.

Mitäpä jos: nautin elämästä?

Joskus on aika olla välitilassa, jossa tuumia seuraavaa suuntaa. Se voi olla voimistavaa, elvyttävää. Ja se voi myös olla turhauttavaa. On aika tunnustella, pohdiskella, visioida. Menneisyys perävaunuineen ja toiveikkaan keveä tulevaisuus vääntävät kättä. Siinä tilassa voi olla pyörryksissä, lost in transition.

Pähkiminen ei auta, sen tiedän vankasta kokemuksesta. Puhallan pohdintapölyt pois ja irrotan itseni piinaavalta aikajanalta. Intuitioni antaa hyvin yksinkertaisen vastauksen: nauti vaan. Nauti tästä hetkestä, tästä tilanteesta. Ota vastaan se mitä tässä nyt on.

Ohjaan siis itseni napakasti siihen vaikeimmin hahmotettavaan tilaan: tähän hetkeen. Voinko jättää eilisen laahuksen ja huomisen huolet pois tästä tilasta, jossa juuri nyt olen? Ehkä jopa nauttia? Ihmiselle se on ihmeen vaikeaa, sillä mieli haluaa koko ajan järjestellä jotain.

Huomaan, että minun on itse annettava rauha itselleni. Etten ole vaatimassa, tuomitsemassa tai potkimassa itseäni persuksille, sillä silloin en ole rauhassa. Kun annan itselleni rauhan, voin olla tässä. Nauttimassa vaan.