No niin, tähän on tultu. Aloitin tämän blogin lähes vuosi sitten näillä samaisilla jackmannii-kärhöillä, ja nyt ne kukoistavat jälleen, entistäkin upeampina ja runsaslukuisempina. (En muuten ole varsinainen puutarhatyyppi, vaikka teksteistä sellaisen kuvan voikin saada. Omaan vain pikkuruisen rivitalopihan, joka sekin on enimmäkseen valmiiksi istutettua mallia.)
Mutta asiaan. Kevättalvella nirhin koko pensasaidan pohkeen tasolle ja mietin, jäikö aita lopullisesti ihan kaljuksi. Mutta sieltä on puskenut uutta kasvustoa vaikka millä mitalla ja erityisesti nämä kuninkaallisen näköiset kukkaset näyttivät vain innostuvan leikkauskäsittelystä.
Tämän todettuani aloin pohtia kukkien kasvatuksen olemusta, joka ainakin omalta kohdaltani on välillä aika paradoksaalista. Yritän nimittäin jo toista vuotta kasvattaa muutamaa auringonkukkaa ja näköjään varsin epäonnisesti. Otin vielä projektiin symbolisen lähestymistavan, sillä opin, että oman luovuuden kukoistaminen on kuin kukkien kasvatusta: istutat siemenen, hoivaat, kastelet ja rakastat, ja sieltä se kukinto upeana aukeaa.
No eipä auennut. Auringonkukat kasvoivat pituutta, mutta eivät ehtineet kukkia ennen syksyn kylmiä. Otin sen henkilökohtaisena epäonnistumisena. ;-) Ja huonolta näyttää tänäkin kesänä, vaikka oikein esikasvatin taimia. Tällä hetkellä tilanne käsittää mm. epävarmoja ja osin kaatuneita varsia (on kyllä tuettu) ja ötököiden jyrsimiä lehtiä. Nuppuja ei näy. Kuvastaako tämä sitä puolta luovuuttani, joka ei millään pääse kukoistukseensa?
Ja sitten ovat nämä kärhöt, jotkaa nirhittiin pensasaidan ohessa maan tasalle ja jätettiin oman onnensa nojaan. Ja voilá, nehän kukoistavat ja leviävät täydellä innolla.
Mitä tästä voin päätellä? Luovuuden kukka ei avaudu kontrollin ja odotusten alaisena. Kukoistaminen vaatii vapautta ja pientä yllätyksellisyyttä. Luovuus kasvaa siellä missä sen sallitaan avautua ja ilmaista omalla tavallaan, omassa virrassaan.
