Joko se meni?

Täh. Joko se talvi meni? Leutoon ilmaan heitetty kysymys ja hämmentynyt olo. 

Ja niin yritin varautua ja valmistautua talviseen taistoon ja lumimyräköihin. Pelkäsin etukäteen kinoksia ja kolaamista ja lasten raahaamista metrisissä hangissa päiväkotiin. Mitä vielä. Tulikin kuukausien kurakeli ja muutaman viikon talventapainen valkeahko jakso. 

Päivittäin liejuisia  kuravaatteita huuhtoessani päätin, etten koskaan enää valita liiasta lumesta. Olipa lumen määrä mikä tahansa, on se aina miellyttävämpää kuin loputon rapa.

Ja kun oikein yllyn vertaamaan liian lumen ja liian kuran plussia ja miinuksia, tajuan, että ihan sama. Miksi ylipäänsä odottaa tiettyjä olosuhteita ja varautua johonkin vaiheeseen? Elämä on niin kuin se on. Luonto on niin kuin se on. Ei se kysele, mitä toivon tai odotan tai pelkään. 

Voin huuhtoa niitä kurahousuja kiroillen tai vihellellen. Huuhdottava ne kuitenkin on, niin kauan kuin kurakelejä piisaa. Ja se ei ole minun päätettävissäni.

Muutama päivä sitten havaitsin krookusten puskevan takapihalla lumen läpi. Helmikuussa! Nyt lumikin on sulanut niiden ympäriltä. Tuoksuu keväältä, tuntuu keväältä.

Nyt vain seuraan ja nuuskin kevään tuloa ikään kuin puun takaa. En lähde toivomaan tai odottamaan tietynlaista kehityskulkua. Tuleeko takatalvia vai ennätysaikainen kevät?
Ihan sama. Minä vain nuuskuttelen menemään. Katselen ja havainnoin.

Kura on, kevät on, minä olen.