Pienet auringot

Tunnustan, että toukokuu on lempikuukauteni. Se on mitä kauneinta puhkeamisen ja kukkimisen aikaa! Siksi on suorastaan surku, etten ole tänä ihanimpana aika ehtinyt juuri bloggailemaan. Elämääni on ilmestynyt uutta kiirettä, ihan mukavaa sellaista, mutta koetan nyt saada myös tallennettua hehkeitä kesätunnelmia tänne.

Tämä ilonkipinä menee toukokuun pienille auringoille, voikukille, nurmen ihanille keltaisille voinapeille. Siis voiko olla iloisempaa kukkaa? Ja sitkeämpää, sanovat tähän turhautuneet puutarhurit. Minä en raaski edes leikata nurmikkoa siitä kohtaa, missä kasvaa voikukkaniitty. Kukkikoot, paistakoot pikku auringot. Saksin ne sitten myöhemmin vaikka käsin.

Kuka minä olen päättämään, mikä kukka joutaa leikkuriin ja mikä on kyllin arvokas kukkimaan pihallani? Pieni hippi sisälläni on sitä mieltä, että jokainen kukka on ihme. Nauran yhdessä voikukkien kanssa ja sytytän oman aurinkoni. Peace!

Maaginen musiikkielämys

Kävin tänään aamulla konsertissa. Istuin auringon lämmittämälle kivelle ja kuuntelin valossa kylpevää, keväistä metsää. Huh huh, mikä riemukas kakofonia, maailman kauneinta musiikkia.

Toukokuisen metsän täyttää käsittämätön sirkutus, vihellys ja raakunta. Sieltä täältä kuuluu kevyttä pulputusta ja taivaalta lennähtelee lokkiparven kiekaisuja. Ja mikä hienointa, aina sopivin välein sävellyksen kruunaa tikan taianomainen rummutus. Tikkoja on lähimetsä pullollaan. Niitä jopa viuhahtelee ohi punainen paita loistaen.

Ehkä tämä voisi olla olemassaoloni tarkoitus: istua vaan kivellä ja imeä tätä metsän ihmeellisyyttä itseeni. Ommmm. Äh, nyt joku mustarastas tulee hämmentämään juuri löytynyttä elämän tarkoitustani. Se väittää, että minun pitää laulaa omat lauluni ja säveltää oma konserttini. Pah. No okei.