Häikäisevä kevätaurinko paljastaa sumeilematta kaiken. Varjoihin kätkeytyneet möröt menettävät suojansa. Lävistävää valoa eivät pääse pakoon pölypallot, tekemättömät työt eikä olminkalpea olemus.
Mutta minä en halua pakoon. Haluan kirkkautta. Olen kyllästynyt lymyilemään varjoissa ja verhon takana. Sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. Näin on. Tevetuloa kevään valo!
Olen ottanut tavakseni antaa selkeydelle tilaisuuden joka päivä, jos vain mahdollista. Olen hetken rauhassa, hengitän. Sitten annan sisäisen selkeyden äänen tulla esiin. Se on herkkä ääni, pikemminkin tunne. Se on kirkkaus, joka pääsee esiin, kun ajatusten sumuverho työnnetään hetkeksi sivuun. Tadaaa!
Koska kaikkea ei voi eikä tarvitse nähdä kirkkaasti heti, on selkeyttä annosteltava pala kerrallaan. On luotettava siihen, että tämä annos selkeyttä on just hyvä johtotähti tässä kohtaa. Sitten toivon mukaan huomaa, että selkeyden ääntä kuuleekin koko ajan helpommin. Jos vain uskaltaa. :-D
