Pimeä aika on siinä mielessä kiehtovaa, että ulkona
liikkuessa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kulkea seuraavaa valoa kohti.
Hämärässä ei erota kuin sen, mitä lamppu valaisee tietyltä alueelta. Kaikki muu
jää näkymättömiin.
Kun on menossa uuteen suuntaan elämässä, olo on vähän kuin
hämärässä hapuilisi. Maisema on tunnistamaton ja polun voi nähdä vain
seuraavalla etapille asti, jos sinnekään.
Mielessäni on pitkään pyörinyt varmuuden teema. Mitä on
olla varma jostain? Onko se sitä, että määränpään näkee kirkkaasti ja koko
maisema on valaistu? Vai riittääkö varmuudeksi sekin, että tunnistaa haluavansa
johonkin suuntaan ja lähtee kulkemaan sinne päin, tietämättä mihin päätyy?
Olen tullut siihen tulokseen, että täydellisen varmuuden
tavoittelu on illuusio. Se on useimmiten tapa jarruttaa itseä, jatkaa
odottelua. Varmuuden odottaminen voi
olla järjen ääneen naamioitunutta vastustusta, uuteen astumisen pelkoa.
”Aloitan sitten, kun näen asiat kirkkaasti." "Lähdenpä tästä
eteenpäin, kun tiedän, mitä todella haluan.” Tuttuja tarinoita minulle. ”En ole
ihan varma, mikä on oikea tie, joten jatkanpa tässä odottelua.” Right.
Totta on, että usein asiat vaativat kypsyttelyä ja
rakentumista. Ei tarvitse rynniä eikä säntäillä. Mutta jos odotan, että kaikki
on kristallinkirkasta ennen kuin lähden liikkeelle, saan todennäköisesti
odotella aika pitkään. Ja mitä odotan? Sitä, että salama välähtää ja valaisee
koko maiseman, ja äkkiä tiedän mitä teen, minne menen ja miten kaikki tapahtuu?
Omalta kohdaltani olen vähitellen hyväksynyt sen, että
varmuus parhaasta ratkaisusta ei välttämättä iske salaman lailla. Sen sijaan
voin kyllä kuunnella kuiskauksia sydämestäni. Voin antaa itseni tunnustella
vastauksia siihen, mitä haluan ja mikä kiehtoo, ja sitten lähteä steppailemaan
siihen suuntaan.
Pakko hyväksyä, että määrittelen itse, mikä minulle on riittävän
varmaa ja mikä ei. Katulamputkin sytytän polun varrella itse. Aikamoinen
vastuu. Ja vapaus!
Otan pieniä askelia sillä perstuntumalla, joka tuntuu
itselleni oikealta, vaikka en vielä tiedä, mihin se johtaa ja miten asiat
avautuvat. Lienee sekin varmuutta, että tunnistaa minne päin tai millä tavalla
tallustaa. Tai minne ei ainakaan halua.
Vaikka välillä yhä toivon, että varmuus iskisi jumalallisen
näyn lailla, niin myönnän myös pitäväni siitä näkymättömästä maisemasta. Että
elämällä ja ihmeillä on tilaa tapahtua, omalla arvaamattomalla tyylillään.
