Viimeistään juhannuksen tienoilla se iskee: ymmärrys siitä, että kesä kiitää taas ohitse tuhatta ja sataa. Tekee mieli tarttua aikaa olkapäästä, pysäyttää sen vääjäämätön liike. Jotta mitään ei jäisi kokematta kesän ihanuudesta.
Tuntuu, että Kesällä on hirmuinen kiire. Ensin toukokuussa luonto suorastaan räjäyttää itsensä eloon. Kaikki kasvaa ja kukkii kuin viimeistä päivää. Kesäkuussa moni kukka on jo kukkinut ja linnunpoikaset jättäneet pesänsä. Suvea on silti vielä puolet edessä.
Kun kesän alkua odottaa ja odottaa, niin odotusmoodi jää helposti päälle. Pitää oikein ravistaa itseään hereille: KUKKUU! Se on nyt. Mene ihminen ulos pyörimään siinä apilapellossa. Tämä odotusilmiö pätee elämään yleensäkin. Herätys: se on muuten nyt, se elämä.
Tästä alkaa kypsymisen ja keräämisen kausi. Kesä siirtyy näkö- ja hajuhavainnoista mauiksi ja ihmisen sisälle. Mansikoita ja kermavaahtoa. Lipstikkakeittoa. Ruohosipulia. Ehkäpä se hidastaa kesän vauhtia, kun sitä sulattelee elimistönsä kautta.
