Hengitä, hyvä ihminen!

Pipo kiristyy, askeleet kiihtyvät, katse rajautuu vain toimenpiteitä vaativaan sekamelskaan, mieli täyttyy tutusta kiireen tunnusta: sitä ja tätä ja tuota pitäisi ehtiä. Edessä vaatimuksia ja suorituksia ja jarruja. Hengitys takertuu jonnekin kurkun seudulle, kuten yleensä. Tätähän tämä on.

Sitten taas, ihan hetken verran, muistan jotain. Ensinnäkin huomaan, että olen taas siinä perusmoodissa, johon niin helposti tottuu. Että ajatukset pörräävät kynnysmaton kokoisella alueella ja elämä on pelkkä Pitäisi. Sehän ei ole totta. Pieni kyseenalaistava sähkökatkos automaattimoodiin.

Kun vain muistan välillä hengittää. Hitaasti, jopa nautiskellen. Hellittää jännite otsarypyssä ja kiristyneissä hampaissa. Ulkona huomaan, että taivaan katsominen antaa perspektiiviä, keventää, laajentaa. Näen hieman selkeämmin ja pipokin putoaa pois. Hymyilyttää, koska sehän juuri oli tämän blogini teema: pysähtyä huomaamaan elämän ihmeellisyys. Se on todellista, toisin kuin päässämme rullaava juoksupyörä.

Aloitin blogin myös siksi, että halusin opetella avaamaan omaa ilmaisuani. Ikään kuin avata omaa ääntäni ja energiaani, jotta se liikkuisi vapaammin. Tekisi älyttömän hyvää myös ihan konkreettisesti käyttää ääntä ilman estoja, siis huutaa, vaikka metsässä. Kerron, kun teen sen. Siis ilmaa!

Pieni tarina ruususta

Ruusunnuppu keinui loppukesän keveässä tuulessa. Se piti terälehtensä tiukasti kiinni ja kuikuili hämmentyneenä ympärilleen. Rohkeat voikukat olivat räväyttäneet auringonväriset kukkansa auki heti kevään lämmettyä. Päivänkakkarat keikkuivat iloisina pitkin pihaa ja horsmatkin heiluivat kuorossa pinkkipuvut päällä.

Mutta ruusu ei uskaltanut avata kukintoaan. "Minä olen piikikäs ja ruttuinen, ei minua kukaan halua nähdä. En osaa olla iloinen, kuten muut kukat. Minusta on vain harmia, parempi pysytellä piilossa", se ajatteli.

Kerran perhonen laskeutui ruusun lehdelle ja sanoi: "Kuule ruusu, avaahan jo kukkasi."
Ruusu vastasi: "En tohdi. Etkö näe, että olen ruttuinen ja piikikäs.Varo ettet satuta jalkaasi."
Perhonen naurahti: "Tuo on hulluinta mitä olen kuullut! Sinähän olet ainutlaatuinen. Kukaan toinen ei ole sellainen kuin sinä. Sitä paitsi rakastan juuri sinun tuoksuasi."
"Niinkö?" kysyi ruusu yllättyneenä.
Perhonen jatkoi: "Eikä silläkään ole väliä, rakastanko tuoksuasi vai en. Tärkeintä on, että sinä olet sellainen kuin olet. Että nautit auringosta ja tuulesta, ja ruttuisista hyväntuoksuisista terälehdistäsi."

Perhonen lensi tiehensä ja ruusu oli ihmeissään. "Perhonen on oikeassa. Haluan tuntea auringon lämmön terälehdilläni ennen kuin syksy tulee." Pikkuhiljaa ruusu alkoi oikoa kukintoaan ja antoi valon leikkiä lehdillään. Se hyräili tuulen tahdissa ja tunsi itsensä oikeastaan ihan kauniiksi.

Parin päivän päästä perhonen saapui uudestaan ja ihasteli auennutta ruusua. Se nuuhki ja tepasteli ruusun kukinnossa riemastuneena. Ruusua nauratti.

Palsami sanoo poks!

Haa, tässähän on näitä poksahtelevia palkoja! Äkkäsin lähistöllä kasvavat jättipalsamipuskat ja muistin lapsuudessa paukutelleeni ruukkupalsamin palkoja. Oli hauskaa opettaa kolmivuotiaalle tyttärelleni palsaminpoksauttelun ilo. Kun kutittaa kypsää palkoa sormien välissä, se sinkauttaa voimalla itsensä auki ja siemenet ulos. Jännää.

Tiedän, että palsamia pidetään jonkinlaisena alaa valtaavana ongelmalajina. En tiedä, millä perusteella tällaisen leiman saa. Palsami on varsin kaunis, samoin kuin lupiinikin. Paukkukukan imelä lemu ei kyllä meikäläistä miellytä.

Liian suuri ihmismielelle

Klassinen asetelma: istua kalliolla, katsella merelle ja kuunnella aaltojen pauhua. Ei siihen kyllästy. Se on aina yhtä ihmeellinen ja tasapainottava kokemus. Miten meren rytmi herättää kunnioitusta ja samalla tyynnyttää. Taivas kaartuu vaihtuvin valoin ja värein veden yllä.

Meri ja taivas kohtaavat valtavina elävinä pintoina, jotka sisältävät määrittämättömän syvyyden. Luomisen pauhu, elämän voima, syvä rauha, joka julistaa koko olemuksellaan: kaikki on hyvin.

Ihmismieli ajattelee näkymästä: normaalia, luonnollista. Mutta jos sitä oikein käy miettimään, niin onhan se käsittämätöntä. Niin suurta, että ihmismieli ei oikeastaan saa siitä otetta vaan ryhtyy kohtapuoliin pohtimaan kauppalistaa tai tv-sarjan juonenkäänteitä. Mieli väkertää pienen ihmiselämän parissa, koska sen se pystyy jotenkuten hallitsemaan.

Niinpä mielestä ei ole apua meren äärellä vaan on antauduttava jollekin laajemmalle: tietoisuudelle, olemiselle. Siksi juuri se rauhoittaa.

Vesi ja kivi

Sateella maisema näyttää harmaalta, jopa apealta, ajattelemme. Mutta kävelepä sateella kivisellä rannalla, avot! Vesi herättää kivien värit eloon. Mitä kuvioita ja muotoja, loputtomasti. Tuntuu kuin kävelisi jalokivillä.

Jokainen kivi on kuin taideteos. Sateen kastelemat kivet hehkuvat kauneutta, jota on lähes mahdoton tallentaa kuviksi. Olen joskus ajatellut toteuttaa taidenäyttelyn, johon toisin erilaisia luonnonkiviä meren rannalta. Aaltojen ääntä taustalle, sateen virkaa voisi ajaa vaikka suihkulähde...

Tai sitten vain nautin veden ja kivien näyttelystä tässä ja nyt niiden aidossa olotilassa, aallokon rytmikkäässä kohinassa. Nautin ja kuuntelen.