Elämän lahja

Elämän vertaaminen kuolemaan ei kuulosta järin elämäniloiselta aiheelta, mutta sitä se silti pohjimmiltaan on. Joten kerron. Näin tässä eräänä yönä unta, että pieni tyttäreni kuoli. Tunsin unessa elävästi surun ja kaipauksen tunteet.  Murehdin sitä, että pikkusiskolla ei enää ole isosiskoa. Päällimmäiseksi nousi tunne, että olisinpa hellitellyt häntä enemmän, ollut lähellä, iloinnut täysillä hänen seurastaan. Muistelin hänen hauskoja sanomisiaan.

Onneksi se oli vain unta. Kun aamulla heräsin, katsoin kuitenkin tytärtäni eri silmin. Tosiaan, nythän minulla on mahdollisuus tehdä kaikki tuo. Nähdä kunnolla lapsen ainutlaatuisuus, nauttia tästä yhteisestä kokemuksesta, olla läsnä. Nyt kun me elämme.

Sitä juuri on parhaimmillaan tietoisuus kuolemasta: se terävöittää elämän kokemuksen. Havahtuminen elämän rajallisuuteen saa olennaisen nousemaan kirkkaammin esiin. Mihin oikeasti haluan keskittyä, millä tavalla haluan elämän kokea? Kuolema muistuttaa elämän lahjasta.

Tämä kehoni on jonain päivänä eloton. Nyt minulla on tämä mahtava, elävä keho, jonka kautta voin aistia ja kokea tätä maailmaa. Voin liikkua ja tanssia, tuntea lumituiskun kasvoillani. Voin katsella puita ja kosketta toista ihmistä. Miten haluan tämän kokea?

Marraskuun aurinko

Tämä on hämärän aikaa. Ilta alkaa jo päivällä, hämärä tiivistyy nopeasti kaiken peittäväksi pimeydeksi. Siksipä onkin sykähdyttävää nauttia kaamoksen aikaan kirkkaista auringonsäteistä. Aurinkoinen on kuin onkin näyttänyt kasvonsa  aina välillä harmaiden pilvipäivien lomassa.

Pimeässä valo näyttää todelliset kyntensä, todellisen olemuksensa. Kaamoksen aurinko on pistävämpi kuin kesäpäivän paiste. Ja onhan se niinkin, että harvinaisesta ilosta osaa nauttia intensiivisemmin. Miten ihanasti auringonsäteet syleilevät huurteista maata ja utuista mieltä. Marraskuun aurinko on luksusta. Hämärä on hetkeksi väistynyt ja maa on valeltu pehmeällä aurinkohunajalla.

Lennä, kaunis Suruvaippa!

Eräänä syyskuisena päivänä näin ikkunastani suuren perhosen liihottelevan pihalla. Hiippailin ulos kameran kanssa ja sain perhosesta napattua muutaman kuvan, kun se nautti auringosta männynrungolla.

Miten upea ja juhlallinen tuo perhonen oli! Sydän ilosta pomppien seurailin sen liitelyä pihalla. Tunsin kiitollisuutta, että sain katsella sen kauneutta, ihan oveni edessä.

Netistä opin, että kyseessä on perhonen nimeltä Suruvaippa. Nimi tuntui ensin jotenkin harmilliselta. Suruvaippa. Ihan kuin joku murheellinen, säälittävä laahus. Kyseessä on enemmänkin kunnioitusta herättävä olento, kuninkaallisessa värityksessään ja olemuksessaan. Nimestään huolimatta Suruvaippa näytti nauttivan elämästään ja kantavan itsensä keveästi ja ylväästi.

Perhonen toi mieleeni ihanan englanninkielisen sanan grace. Sille ei jostain syystä ole kunnollista suomenkielistä vastinetta. Se käännetään kai armoksi, mutta eihän se sitä tarkoita. Mielestäni grace on enemmänkin jotain sellaista kuin sädehtivä ylväys, tai tarkemmin iloa ja kiitollisuutta sädehtivä ylväys. Miltäs kuulostaa?

Ihminen (tai perhonen), jota sana grace kuvastaa on mielestäni sisäistänyt oman upeutensa ja ilmentää sitä olemuksellaan. Heh. Siinäpä haastetta itse kullekin.

Kiitos omenapuulle

Tiskipöydällä lojuu omena, jonka äsken ohikulkiessani poimin maasta. Haukkaan palasen, mutustelen. Herkullista.

Himskatti! Tajuan, että pihallani seisova vanha puu on tuottanut tällaisen hedelmän. Se on kyllä ihmeellistä. Tepastelen ulos pihalle ja  kiitän omenapuuta herkuista.

Mitä tällaisen ompun luomiseen tarvitaan? Ravinteita ja vettä, jotka virtaavat pitkin puun runkoa ylös kukkiin ja sitten hedelmiin. Aurinkoa, tuulta, pörriäsiä... Mikä on se taito ja viisaus, joka kykenee muodostamaan omenan koostumuksen?

Hengitä, hyvä ihminen!

Pipo kiristyy, askeleet kiihtyvät, katse rajautuu vain toimenpiteitä vaativaan sekamelskaan, mieli täyttyy tutusta kiireen tunnusta: sitä ja tätä ja tuota pitäisi ehtiä. Edessä vaatimuksia ja suorituksia ja jarruja. Hengitys takertuu jonnekin kurkun seudulle, kuten yleensä. Tätähän tämä on.

Sitten taas, ihan hetken verran, muistan jotain. Ensinnäkin huomaan, että olen taas siinä perusmoodissa, johon niin helposti tottuu. Että ajatukset pörräävät kynnysmaton kokoisella alueella ja elämä on pelkkä Pitäisi. Sehän ei ole totta. Pieni kyseenalaistava sähkökatkos automaattimoodiin.

Kun vain muistan välillä hengittää. Hitaasti, jopa nautiskellen. Hellittää jännite otsarypyssä ja kiristyneissä hampaissa. Ulkona huomaan, että taivaan katsominen antaa perspektiiviä, keventää, laajentaa. Näen hieman selkeämmin ja pipokin putoaa pois. Hymyilyttää, koska sehän juuri oli tämän blogini teema: pysähtyä huomaamaan elämän ihmeellisyys. Se on todellista, toisin kuin päässämme rullaava juoksupyörä.

Aloitin blogin myös siksi, että halusin opetella avaamaan omaa ilmaisuani. Ikään kuin avata omaa ääntäni ja energiaani, jotta se liikkuisi vapaammin. Tekisi älyttömän hyvää myös ihan konkreettisesti käyttää ääntä ilman estoja, siis huutaa, vaikka metsässä. Kerron, kun teen sen. Siis ilmaa!

Pieni tarina ruususta

Ruusunnuppu keinui loppukesän keveässä tuulessa. Se piti terälehtensä tiukasti kiinni ja kuikuili hämmentyneenä ympärilleen. Rohkeat voikukat olivat räväyttäneet auringonväriset kukkansa auki heti kevään lämmettyä. Päivänkakkarat keikkuivat iloisina pitkin pihaa ja horsmatkin heiluivat kuorossa pinkkipuvut päällä.

Mutta ruusu ei uskaltanut avata kukintoaan. "Minä olen piikikäs ja ruttuinen, ei minua kukaan halua nähdä. En osaa olla iloinen, kuten muut kukat. Minusta on vain harmia, parempi pysytellä piilossa", se ajatteli.

Kerran perhonen laskeutui ruusun lehdelle ja sanoi: "Kuule ruusu, avaahan jo kukkasi."
Ruusu vastasi: "En tohdi. Etkö näe, että olen ruttuinen ja piikikäs.Varo ettet satuta jalkaasi."
Perhonen naurahti: "Tuo on hulluinta mitä olen kuullut! Sinähän olet ainutlaatuinen. Kukaan toinen ei ole sellainen kuin sinä. Sitä paitsi rakastan juuri sinun tuoksuasi."
"Niinkö?" kysyi ruusu yllättyneenä.
Perhonen jatkoi: "Eikä silläkään ole väliä, rakastanko tuoksuasi vai en. Tärkeintä on, että sinä olet sellainen kuin olet. Että nautit auringosta ja tuulesta, ja ruttuisista hyväntuoksuisista terälehdistäsi."

Perhonen lensi tiehensä ja ruusu oli ihmeissään. "Perhonen on oikeassa. Haluan tuntea auringon lämmön terälehdilläni ennen kuin syksy tulee." Pikkuhiljaa ruusu alkoi oikoa kukintoaan ja antoi valon leikkiä lehdillään. Se hyräili tuulen tahdissa ja tunsi itsensä oikeastaan ihan kauniiksi.

Parin päivän päästä perhonen saapui uudestaan ja ihasteli auennutta ruusua. Se nuuhki ja tepasteli ruusun kukinnossa riemastuneena. Ruusua nauratti.

Palsami sanoo poks!

Haa, tässähän on näitä poksahtelevia palkoja! Äkkäsin lähistöllä kasvavat jättipalsamipuskat ja muistin lapsuudessa paukutelleeni ruukkupalsamin palkoja. Oli hauskaa opettaa kolmivuotiaalle tyttärelleni palsaminpoksauttelun ilo. Kun kutittaa kypsää palkoa sormien välissä, se sinkauttaa voimalla itsensä auki ja siemenet ulos. Jännää.

Tiedän, että palsamia pidetään jonkinlaisena alaa valtaavana ongelmalajina. En tiedä, millä perusteella tällaisen leiman saa. Palsami on varsin kaunis, samoin kuin lupiinikin. Paukkukukan imelä lemu ei kyllä meikäläistä miellytä.

Liian suuri ihmismielelle

Klassinen asetelma: istua kalliolla, katsella merelle ja kuunnella aaltojen pauhua. Ei siihen kyllästy. Se on aina yhtä ihmeellinen ja tasapainottava kokemus. Miten meren rytmi herättää kunnioitusta ja samalla tyynnyttää. Taivas kaartuu vaihtuvin valoin ja värein veden yllä.

Meri ja taivas kohtaavat valtavina elävinä pintoina, jotka sisältävät määrittämättömän syvyyden. Luomisen pauhu, elämän voima, syvä rauha, joka julistaa koko olemuksellaan: kaikki on hyvin.

Ihmismieli ajattelee näkymästä: normaalia, luonnollista. Mutta jos sitä oikein käy miettimään, niin onhan se käsittämätöntä. Niin suurta, että ihmismieli ei oikeastaan saa siitä otetta vaan ryhtyy kohtapuoliin pohtimaan kauppalistaa tai tv-sarjan juonenkäänteitä. Mieli väkertää pienen ihmiselämän parissa, koska sen se pystyy jotenkuten hallitsemaan.

Niinpä mielestä ei ole apua meren äärellä vaan on antauduttava jollekin laajemmalle: tietoisuudelle, olemiselle. Siksi juuri se rauhoittaa.

Vesi ja kivi

Sateella maisema näyttää harmaalta, jopa apealta, ajattelemme. Mutta kävelepä sateella kivisellä rannalla, avot! Vesi herättää kivien värit eloon. Mitä kuvioita ja muotoja, loputtomasti. Tuntuu kuin kävelisi jalokivillä.

Jokainen kivi on kuin taideteos. Sateen kastelemat kivet hehkuvat kauneutta, jota on lähes mahdoton tallentaa kuviksi. Olen joskus ajatellut toteuttaa taidenäyttelyn, johon toisin erilaisia luonnonkiviä meren rannalta. Aaltojen ääntä taustalle, sateen virkaa voisi ajaa vaikka suihkulähde...

Tai sitten vain nautin veden ja kivien näyttelystä tässä ja nyt niiden aidossa olotilassa, aallokon rytmikkäässä kohinassa. Nautin ja kuuntelen.

Hello, Jack!

Tämä indigonsininen kaunotar alkoi kurkistella kesällä piha-aitamme ylitse ja tarttui valloittajan otteella ylös omenapuun oksiin. Se vetää huomion puoleensa ja kujeilee lehtien lomassa. Selkeästikin se myös tervehtii ihmisiä, sillä äitini huudahti kukan nähdessään:”Onko se Jackmanii!”

Sain tietää, että kyseessä on kärhö, mahdollisesti nimeltään Jackmanii. En tiedä mitään kärhöistä, enkä juuri puutarhanhoidostakaan. Mutta rakastan kukkia ja kaikenlaisia luonnon kauneuden ilmentymiä. Miten maailma onkaan täynnä ihmeellisiä värejä ja muotoja.

Kyseinen Jack-kukkanen saa luvan toimia inspiraationa ensimmäiseen bloggaukseeni. Aion pyhittää palstani pienille suurille ihmeille ja yleisesti elämän (ja oman olemiseni) ihmettelylle. Annan palaa lapsenomaisen yksinkertaisuuden innoittamana.

Ilon kipinän voi nähdä missä vain, ilo on sydämen näkökulma. Iloa voi olla sekin, kun tuntee sadepisaroiden putoavan iholle. Tai kuuntelee niiden ropinaa kattoa vasten. Kaikki aistit auki!