Kävin tänään aamulla konsertissa. Istuin auringon lämmittämälle kivelle ja kuuntelin valossa kylpevää, keväistä metsää. Huh huh, mikä riemukas kakofonia, maailman kauneinta musiikkia.
Toukokuisen metsän täyttää käsittämätön sirkutus, vihellys ja raakunta. Sieltä täältä kuuluu kevyttä pulputusta ja taivaalta lennähtelee lokkiparven kiekaisuja. Ja mikä hienointa, aina sopivin välein sävellyksen kruunaa tikan taianomainen rummutus. Tikkoja on lähimetsä pullollaan. Niitä jopa viuhahtelee ohi punainen paita loistaen.
Ehkä tämä voisi olla olemassaoloni tarkoitus: istua vaan kivellä ja imeä tätä metsän ihmeellisyyttä itseeni. Ommmm. Äh, nyt joku mustarastas tulee hämmentämään juuri löytynyttä elämän tarkoitustani. Se väittää, että minun pitää laulaa omat lauluni ja säveltää oma konserttini. Pah. No okei.
Kiitos ihanasta tajunnanvirrastasi. Olet aivan oikeassa, aina välillä on syytä pysähtyä hetkeen ja nauttia siitä mitä sillä hetkellä näkee ja kuulee ;)
VastaaPoistaHieno muistutus jälleen pysähtymisen merkityksestä. Kiitos :)
VastaaPoistaKiitos Rakas,
VastaaPoistakirjoitat niin ytimekkään runollisesti ja säkenöivän kauniisti yhtä aikaa ulkoisesta ja sisäisestä.
Ja kyllä, tämä on maailman kauneimman musiikin aikaa, onenn hetkiä!
<3 Anna
Kiitos murut kommenteista! Nautitaan kesästä!
VastaaPoista