Halauksia elämälle!

Täytin hiljattain kunnioitettavat neljäkymmentä vuotta. Tässä vaiheessa vuosien kertymiseen suhtautuu jo kokemuksen tuomalla tyyneydellä, lähinnä ihmetyksellä. Taas uusi luku, joka yrittää määrittää minua joksikin?

Olen jo vuosia sitten päättänyt tuntea kiitollisuutta elämästä, erityisesti syntymäpäivinä. Joka syntymäpäivä iloitsen syntymästäni ja ajattelen lämmöllä tähänastista elämääni. Olen kiitollinen, että olen saanut elää taas yhden vuoden. Ruikutuksia vanhenemista en jaksa kuunnella, on tämä kuitenkin sen verran ihmeellinen kokemus, kaiken ikäisenä. Elämä on ihmisen parasta aikaa, as they say. 

Kaksikymppisenä ”vanheneminen” tuntui paljon dramaattisemmalta; syntymäpäiviin liittyi sentimentaalista riehakkuutta ja painetta siitä, mitä kaikkea pitäisi tässä vaiheessa elämää ihmisellä jo olla. Ja sitten sitä kolmenkympin tuolla puolen pikkuhiljaa rentoutuu ja antaa itsensä olla. Ei tarvi. Jokaisella on omanlaisensa polku ja se on usein aika erilainen kuin mitä on nuorena elämän rakentamisen tuskassa kenties suunnitellut.

Sain anopiltani uskomattoman, neljänkymmenen ruusun kimpun. Voi mitä muhkeutta ja kauneuden runsautta! Yksi ruusu joka vuodelle. Miten helppoa on ihailla jokaista näistä hehkeistä ruususista. Voinko tuntea samoin jokaista elämääni vuotta kohtaan? Halasin ja nuuskuttelin koko runsasta kimppua ja samalla tulin antaneeksi halauksia ja rakkautta kaikille vuosilleni. Eheyttävää.

 

Vanhempani olivat tehneet ihanan kortin, jossa oli kuvia minusta vuosien varrelta ja teksti, jonka olin kirjoittanut kymmenvuotiaana. Tekstissä kerroin itsestäni ja elämästäni ja kuvailin yksityiskohtaisesti, mitä kaikkea näen kerrostaloasuntomme pihalla. Ajatella, jo tuolloin tein siis samaa mitä tässä blogissa: tarkkailin luontoa ja todellisuutta ympärilläni ja pohdiskelin sitä kautta elämääni. Hih hih!

 Tässä otteita kymmenvuotiaan Mirkka-Maarian tekstistä:

”Näen edessäni kolkon näköisen toisen kerrostalon, sen parvekkeet ovat ikkunaani päin. Maa on paljas, viime kesän haalistunut ruoho vain paikallaan. Yksi lumikasa piha kentän reunassa törröttää likaisena. Kankeata betoni seinää piristävät parvekkeilla riippuvat vaatteet, lakanat, pyyhkeet ja muut värikkäät kankaat. ”

”Joku puu siellä täällä ja joku lintu keikuttelee pyrstöään pihanurmella. Oikein, se on västäräkki, joka etsii ruokaa maasta. Kukka laatikko seisoo parvekkeen alla kukat kuihtuneina. Se on kaupunkilaispihan kolkko maisema, muuta en nää. ”

Voi hellyyttä. Elämän totinen tarkkailija, silloin ja nyt. Vaikka nykyään lienen vähemmän totinen. Tavoitteeni on, että seuraavan neljänkymmenen vuoden kuluttua olen yhtä naurua. :-D

Synttäriruusut viikon kuluttua.