Ruusunnuppu keinui loppukesän keveässä tuulessa. Se piti terälehtensä tiukasti kiinni ja kuikuili hämmentyneenä ympärilleen. Rohkeat voikukat olivat räväyttäneet auringonväriset kukkansa auki heti kevään lämmettyä. Päivänkakkarat keikkuivat iloisina pitkin pihaa ja horsmatkin heiluivat kuorossa pinkkipuvut päällä.
Mutta ruusu ei uskaltanut avata kukintoaan. "Minä olen piikikäs ja ruttuinen, ei minua kukaan halua nähdä. En osaa olla iloinen, kuten muut kukat. Minusta on vain harmia, parempi pysytellä piilossa", se ajatteli.
Kerran perhonen laskeutui ruusun lehdelle ja sanoi: "Kuule ruusu, avaahan jo kukkasi."
Ruusu vastasi: "En tohdi. Etkö näe, että olen ruttuinen ja piikikäs.Varo ettet satuta jalkaasi."
Perhonen naurahti: "Tuo on hulluinta mitä olen kuullut! Sinähän olet ainutlaatuinen. Kukaan toinen ei ole sellainen kuin sinä. Sitä paitsi rakastan juuri sinun tuoksuasi."
"Niinkö?" kysyi ruusu yllättyneenä.
Perhonen jatkoi: "Eikä silläkään ole väliä, rakastanko tuoksuasi vai en. Tärkeintä on, että sinä olet sellainen kuin olet. Että nautit auringosta ja tuulesta, ja ruttuisista hyväntuoksuisista terälehdistäsi."
Perhonen lensi tiehensä ja ruusu oli ihmeissään. "Perhonen on oikeassa. Haluan tuntea auringon lämmön terälehdilläni ennen kuin syksy tulee." Pikkuhiljaa ruusu alkoi oikoa kukintoaan ja antoi valon leikkiä lehdillään. Se hyräili tuulen tahdissa ja tunsi itsensä oikeastaan ihan kauniiksi.
Parin päivän päästä perhonen saapui uudestaan ja ihasteli auennutta ruusua. Se nuuhki ja tepasteli ruusun kukinnossa riemastuneena. Ruusua nauratti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Laita kommenttia, kiitos! :-D