Klassinen asetelma: istua kalliolla, katsella merelle ja kuunnella aaltojen pauhua. Ei siihen kyllästy. Se on aina yhtä ihmeellinen ja tasapainottava kokemus. Miten meren rytmi herättää kunnioitusta ja samalla tyynnyttää. Taivas kaartuu vaihtuvin valoin ja värein veden yllä.
Meri ja taivas kohtaavat valtavina elävinä pintoina, jotka sisältävät määrittämättömän syvyyden. Luomisen pauhu, elämän voima, syvä rauha, joka julistaa koko olemuksellaan: kaikki on hyvin.
Ihmismieli ajattelee näkymästä: normaalia, luonnollista. Mutta jos sitä oikein käy miettimään, niin onhan se käsittämätöntä. Niin suurta, että ihmismieli ei oikeastaan saa siitä otetta vaan ryhtyy kohtapuoliin pohtimaan kauppalistaa tai tv-sarjan juonenkäänteitä. Mieli väkertää pienen ihmiselämän parissa, koska sen se pystyy jotenkuten hallitsemaan.
Niinpä mielestä ei ole apua meren äärellä vaan on antauduttava jollekin laajemmalle: tietoisuudelle, olemiselle. Siksi juuri se rauhoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Laita kommenttia, kiitos! :-D