Pipo kiristyy, askeleet kiihtyvät, katse rajautuu vain toimenpiteitä vaativaan sekamelskaan, mieli täyttyy tutusta kiireen tunnusta: sitä ja tätä ja tuota pitäisi ehtiä. Edessä vaatimuksia ja suorituksia ja jarruja. Hengitys takertuu jonnekin kurkun seudulle, kuten yleensä. Tätähän tämä on.
Sitten taas, ihan hetken verran, muistan jotain. Ensinnäkin huomaan, että olen taas siinä perusmoodissa, johon niin helposti tottuu. Että ajatukset pörräävät kynnysmaton kokoisella alueella ja elämä on pelkkä Pitäisi. Sehän ei ole totta. Pieni kyseenalaistava sähkökatkos automaattimoodiin.
Kun vain muistan välillä hengittää. Hitaasti, jopa nautiskellen. Hellittää jännite otsarypyssä ja kiristyneissä hampaissa. Ulkona huomaan, että taivaan katsominen antaa perspektiiviä, keventää, laajentaa. Näen hieman selkeämmin ja pipokin putoaa pois. Hymyilyttää, koska sehän juuri oli tämän blogini teema: pysähtyä huomaamaan elämän ihmeellisyys. Se on todellista, toisin kuin päässämme rullaava juoksupyörä.
Aloitin blogin myös siksi, että halusin opetella avaamaan omaa ilmaisuani. Ikään kuin avata omaa ääntäni ja energiaani, jotta se liikkuisi vapaammin. Tekisi älyttömän hyvää myös ihan konkreettisesti käyttää ääntä ilman estoja, siis huutaa, vaikka metsässä. Kerron, kun teen sen. Siis ilmaa!
Pitäisi... niinpä niin. Se on ihan kamala tunne, kun pitäisi. Miksi sitä monesti miettii mitä pitäisi tehdä eikä nauti siitä hetkestä mitä on juuri tekemässä. Me luodaan itsellemme hirveitä paineita ja stressiä jatkuvalla pitäisi-ajattelulla. Muistetaan nauttia hetkestä.
VastaaPoistaSehän se. Pää toimi kuin sähköjuna: menee vaan eteenpäin eikä ehdi nauttia maisemasta. Kiitos kommentista, Rosalii!
VastaaPoista